Mitä karate on?

Karate on japanilaista alkuperää oleva kamppailu- ja itsepuolustuslaji. Karaten tekniikat koostuvat pääosin potkuista, lyönneistä, torjunnoista, heitoista, nivellukoista sekä näiden erilaisista yhdistelmistä. Lisäksi joissakin tyyleissä harjoitellaan myös asetekniikoita (esim. puukko tai keppi).

Lajin nimi karate, eli suoraan suomennettuna tyhjä käsi, on otettu käyttöön 1929 erityisesti Gichin Funakoshin vaikutuksesta. Sanaa ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti - karatekan käsi ei suinkaan ole aina tyhjä. Tyhjyydellä Funakoshi halusi korostaa vapaan ja häiriöttömän mielentilan ja asenteen merkitystä taistelutilanteessa. Sana te taas viittaa tekniikkaan ja toimintaan yleensä, ei pelkästään käteen.

Suurelle yleisölle karate on tuttua lähinnä elokuvien ja karatekilpailujen kautta. Ne kuitenkin antavat lajista turhan yksipuolisen kuvan pelkkänä tekniikkakokoelmana tai kilpaurheiluna. Tekninen taito ja fyysinen kunto ovat tärkeitä päämääriä karatessa, mutta yhtä olennaista on myös harjoittelijan henkisen puolen kehittäminen. Tavoitteena on harrastajan tasapainoinen kehittyminen sekä tekniset, fyysiset että henkiset ominaisuudet huomioonottaen.

alkuun

Karaten historiaa

Nykymuotoonsa karate kehittyi 1900-luvun alussa Japanissa, joten nykyään harrastettava laji on vielä nuori. Karaten alkumuoto oli kuitenkin Okinawan saarella harjoitettu tode (toudei), joka sai vahvoja vaikutteita kiinalaisista lajeista aina Tang-dynastian ajoista lähtien (618-907 jKr). Tiedon leviämistä edistivät Okinawan ja Kiinan vilkkaat kauppa- ja kulttuuriyhteydet. Karaten katsotaan syntyneen kiinalaisen chuang-fan ja saaren oman taistelutaidon yhdistelmänä niiden sekoittuessa toisiinsa vuosisatojen kuluessa.

Tärkeä tekijä aseettomien taistelutaitojen kehittymiselle oli Okinawalla useita vuosisatoja kestänyt aseiden kanto- ja hallussapitokielto, jonka japanilaiset hallitsijat asettivat kapinan pelossa (esim. Shimazun klaanin valtakaudella 1609-1867). Japaninvastaiset okinawalaiset kuitenkin ylläpitivät ja kehittivät järjestelmällisesti taistelutaitojaan tehdäkseen vastarintaa vieraan vallan hallinnalle. He kehittivät myös taistelumenetelmiä, joissa aseina käytettiin jalkojen ja käsien lisäksi erilaisia arkisia maatyövälineitä (sauvoja, varstoja, sirppejä). Taitojen harjoittelu oli tehtävä salassa, koska se oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Saaren taistelutaitoja harrastettiin salassa aina 1900-luvun alkuun asti. Vuosisadan vaiheessa tapahtui käännekohta, kun Chotoku Kyan sai liitettyä lajin kouluopetukseen. Gichin Funakoshilla, joka oli ammatiltaan opettaja, oli tärkeä rooli asian edistämisessä.

Tieto okinawalaisesta taistelutaidosta kantautui lopulta myös Japanin keisarille, minkä seurauksena Funakoshi kutsuttiin 1917 Japaniin esittelemään lajia Kiotoon budolajien päämajaan Butokudeniin. Myöhemmin näytöksiä ja lajiesittelyjä tuli lisää. Japanin budoliitto ei heti hyväksynyt uutta lajia. Liitto vaati uudelta lajilta yhdenmukaisen asun, kilpailuja sekä vyöjärjestelmän. Vauhtiin päästyään laji levisi nopeasti, ja 1920-luvun lopulla useat okinawalaiset mestarit muuttivat Japaniin opettamaan.

Toisen maailmansodan jälkeen karate alkoi levitä laajemmin myös Japanin ulkopuolelle. Eurooppaan laji tuli 1950-luvulla; pioneereja olivat ranskalainen Henri Plée ja englantilainen Vernon Bell. Suomeen karate tuli 1967, kun ulkomailla lajiin tutustunut judoka Max Jensen alkoi opettamaan lajia. Samana vuonna Suomeen saapui Tatsuoi Suzuki, joka ohjasi ensimmäisen leirin ja piti vyökokeet.

alkuun

Kokusai Shorinjiryu Renshinkan Karatedo

Tyylisuunnan ensimmäisen dojon perusti marraskuussa 1955 Soke Isamu Tamotsu, 10. dan Hanshi (29.11.1919 - 31.05.2000). Hän aloitti Kodokan judon harrastuksen nuorena ja saavutti tiettvästi vyöarvon 3. dan. Hänen opettajanaan toimi tuolloin Tadao Nakahara. Poikavuosinaan Tamotsu joutui tappeluihin ja huomasi varsin nopeasti pärjäävänsä judolla mies miestä vastaan, mutta jos vastustajia olikin useampia, niin lopputulos ei enää ollutkaan välttämättä voittoisa. 13-vuotiaana hän aloitti Taiwanin Kempon harjoittelun Roshi (=pappi) Chin johdolla.

2. maailmansodan aikana hän oli kaksi vuotta pioneerina Kiinan Mantsuriassa. Tuona aikana hän sai vaikutteita kiinalaisesta kemposta, jossa hänen opettajanaan toimi O Shi Hei. Lisäksi hän harjoitteli Daito-ryu ja Hakko-ryu -jujutsua, hoen-ryu-taijutsua sek kenjutsua. 50-luvun alkupuolella hän sai idean karaten tyylisuunnan perustamisesta.

Isamu Tamotsu jäi isättömäksi hyvin pienenä; hänen isänsä hukkui kovassa myrskyssä. Äidin oli elätettvä kaksi pientä poikaa kutojan ammatilla ja tämä oli syy useisiin muuttoihin, mikä vaikutti puolestaan siihen, että hän sai vaikutteita monista eri budolajeista.

Isamu Tamotsu halusi tyylisuuntaansa katat, joilla olisi mahdollisimman pitkä historia ja perinne. Tämän vuoksi hän matkusti Okinawan saarelle harjoittelemaan Zenryo Shimabukuron, joka oli kuuluisan karatemestarin Kyan Chotokun oppilas, luokse. Isamu Tamotsu oppi tyylin katat Zenryo Shimabukurolta sekä Joen Nakazatolta. Joen Nakazato on ainoa vielä elossa oleva mestari Kyan Chotokun oppilas. Hän opettaa, yli 90 vuoden iästään huolimatta, edelleen karatea dojollaan Okinawalla.

Isamu Tamotsun yhdeksi opettajaksi Okinawalla on mainittu myös Shigeru Nakamura. Shigeru Nakamuralla ja Isamu Tamotsulla on ollut todennettu yhteys tuolloin, sillä he esiintyvät yhdessä lukuisissa valokuvissa, joissa on myös mm. Joen Nakazato ja Zenryo Shimabukuro. Näistä ryhmkuvista voi tosin vetää yhteyksiä moniin muihinkin okinawalaisiin opettajiin, sillä niissä esiintyvät myös mm. Tatsuo Shimabukuro, Zenji Shimabukuro ja Chozo Nakama.

Aloitettuaan tyylisuunnan opettamisen Kagoshimassa Isamu Tamotsulla oli aluksi vain 5 oppilasta. Hänen poikansa Iwao Tamotsu muistelee, että aina harjoitusten jälkeen perhe kiersi tiskaamassa ravintoloissa saadakseen rahaa ruokaan. Isamu Tamotsun maine karateopettajana levisi kuitenkin nopeasti ympäri Japania ja hän sai paljon jäseniä myös muista tyylisuunnista. Isamu Tamotsu oli ensimmäinen karateopettaja, jonka Kiinan opetusministeri kutsui opetus- ja näytösmatkalle Kiinaan joulukuussa vuonna 1965. Isamu Tamotsu sai 8.dan hanshi arvon Japanin budoliitolta vuonna 1966 ja 10.dan hanshi arvon lokakuussa 1974. Isamu Tamotsulla oli vain yksi lähioppilas, Nagano-sensei, 9. dan.

Tyylisuunnan nykyinen pääopettaja ja perijä on Soke Iwao Tamotsu, 10. dan Hanshi (06.11.1948 -). Hän aloitti karaten harjoittelun 3-vuotiaana ja oli isänsä oppilaana aina tämän kuolemaan saakka. Hän vastaa jokaisen jäsenmaan opetuksesta ja kiertää niissä säännöllisesti opettamassa karatea. Shorinji-ryu Renshinkanin harrastajia on tällä hetkellä maailmanlaajuisesti n. 500 000.

Shorinji-ryu Renshinkanin harrastajia löytyy tätä nykyä mm. Yhdysvalloista, Filippiineiltä, Kiinasta, Taiwanista, Intiasta, Panamasta, Dominikaanisesta tasavallasta, Puerto Ricosta, Costa Ricasta, Mexicosta, Brasiliasta, Ruotsista, Venäjältä, Japanista ja Suomesta. Soke Isamu Tamotsun kuollessa 31.5.2000, pelkästään Japanissa oli 1000 dojoa ja 350000 oppilasta.

alkuun

Kuka voi harrastaa karatea?

Karate sopii kaikille itsepuolustuksesta, kamppailusta ja kuntoilusta kiinnostuneille sukupuoleen tai ikään katsomatta. Aivan pienimmille lapsille karateharjoituksia ei järjestetä, mutta jo 8-vuotiaat voivat tulla mukaan juniorien peruskurssille. Tällä hetkellä karatejaoston vanhimmat harrastajat ovat 40-50 -vuotiaita, mutta yläikärajaa ei ole.

Karaten aloittaminen ei vaadi huippukuntoa ja voimakasta vartaloa. Kunto kasvaa harjoitellessa, ja raaka voima ei ole karatekan perusedellytys. Sitkeän harjoittelun avulla kaikentasoiset harrastajat voivat oppia tekniikoita ja saada iloa omasta harjoittelustaan.

Karaten ja muiden kamppailulajien harrastajiin kohdistuu usein ikäviä ja aiheettomia ennakkoluuloja. Harjoituksissa opittujen tekniikoiden väärinkäyttäjiin suhtaudutaankin vakavasti, koska he oman maineensa lisäksi pilaavat myös lajin mainetta. Pahoinpitelyyn syyllistyvä harrastaja tullaan erottamaan seurasta. Itseään on lupa puolustaa, mutta vain lain sallimissa rajoissa.

alkuun

Harjoittelun motiivit

Karateen on helppo innostua ja monet jatkavat harjoittelua useita vuosia, jopa koko ikänsä. Itämaisten lajien tapaan lajista riittää moneen, ja harrastaminen kuntoilumielessä sopii kenelle tahansa. Erilaiset fyysiset ominaisuudet kehittyvät monipuolisesti tavallisissa harjoituksissa, minkä vuoksi karate sopii mainiosti kunnon ylläpitämiseen. Aktiivinen harjoittelu höystettynä jämäkällä salikurilla lisää keskittymiskykyä ja itsehillintää, mistä on hyötyä arkielämässäkin.

Suuri yleisö tuntee karaten kilpailujen kautta. Karaten otteluharjoittelu kehittää nopeutta, reagointikykyä ja teknistä taitoa, ja monille ottelu onkin tärkeä peruste karaten harjoittelulle. Taitavaksi kilpailijaksi tuleminen vaatii määrätietoista harjoittelua, koska tekniikoiden omaksuminen ja riittävän fyysisen pohjan kehittäminen vie vuosia.

Monet aloittavat budolajin itsepuolustustaidon kohentamiseksi. Karatesta löytyykin satoja itsepuolustukseen soveltuvia tekniikoita, mutta niiden sujuva omaksuminen edellyttää useiden vuosien ahkeraa harjoittelua. Aloittelijoilla on joskus se harhaluulo, että itsepuolustuslajia harrastamalla oppii helposti hyviä kikkoja ja temppuja, joilla vastustaja kuin vastustaja saadaan kuriin. Tie taitavaksi puolustautujaksi on kuitenkin pitkä, ja harrastajan ei kannata vuosienkaan jälkeen tuudittautua vääränlaiseen turvallisuuden tunteeseen, koska salilla hiottavat tekniikat eivät sinällään takaa hyvää itsepuolustustaitoa. Taito muodostuu pikemminkin niistä ominaisuuksista, jotka kehittyvät sitkeän harjoittelun myötä. Parasta itsepuolustustaitoa on konfliktitilanteiden välttäminen.

Asetekniikat kuuluvat karateen, vaikka kaikissa tyyleissä ja seuroissa niitä ei harjoitellakaan. Tavallisimpia aseita ovat keppi, veitsi ja tonfa, joiden esikuvia ovat vanhat okinawalaiset maatyökalut. Aseilla harjoittelu opettaa huolellista liikkumista ja etäisyyden arviointia, koska virheisiin ei ole varaa. Aseettomassa taistelussa pieni osuma ei välttämättä häiritse, mutta tilanne on toinen, jos osuma tuleekin puukosta.

Joillekin harrastajille karatesta tulee elämäntapa, jota ilman ei osaa olla. Harjoittelu ei välttämättä ole jokapäiväistä, mutta se merkitse paljon muutakin kuin vain fyysisen kunnon ylläpitoa. Salilla on mahdollisuus tutustua itseensä paremmin: etsiä rajojaan, kokeilla voimiaan ja kohdata haasteita. Parhaimmillaan karate on itsensä kehittämisen väline.

alkuun

Karaten harjoittelusta

Aluksi karaten harjoittelu on lähinnä liikkumisen ja lajille ominaisten asentojen opettelua. Harjoitteluun kuuluu alusta alkaen olennaisena osana lihaskunnon, yleisen liikkuvuuden ja koordinaation harjoittelu. Opetus alkaa yksittäisistä perustekniikoista, joita aluksi harjoitellaan yksin ilman paria. Vähitellen yksittäisiä tekniikoita yhdistetään toisiinsa, jolloin saadaan monimutkaisempia kombinaatioita. Yhdistelmätekniikat kehittävät koordinaatiota, lihasten hallintaa ja tasapainoa.

Pariharjoittelu on olennainen osa karatea. Siihen kuuluvat erilaiset hyökkäys- ja puolustustekniikat, heitot, kaadot jne. Niiden avulla opetellaan suoritusten oikeaa etäisyyttä, kontrollointia ja ajoitusta. Erilaisten ihmisten kanssa harjoittelu on tärkeää, koska jokaisen taidot ja ominaisuudet ovat erilaiset. Pariharjoitteissa toiminta on usein ennalta määrättyä, mutta pidemmälle ehtineillä harrastajilla ohjelmaan kuuluu myös vapaamuotoinen ottelutekniikka.

Kata on ennalta määrättyjen liikkeiden sarja, joka muodostaa kokonaisuuden. Katat muodostavat karaten perustan, eräänlaisen kieliopin, joka sisältää kaikki perustekniikat ja niiden lukemattomia sovelluksia. Eri tasoisten katojen harjoittelu on yksi olennaisista karaten harjoittelun osista.

Harjoitusalustana harjoituksissa on yleensä puulattia, mutta Jigotain karatesalilla käytössä on erityisesti karatea varten suunniteltu tatami. Harjoittelu tapahtuu yleensä paljain jaloin.

Peruskurssilla asusteena voi käyttää tavallista T-paitaa ja verkkareita, mutta kurssin jälkeen valkoinen puuvillasta valmistettu karateasu kuuluu harjoittelijan perusvarustukseen. Karaten harjoitteluasun yhtenäinen malli luotiin lajin lajin levitessä Japaniin, ja se on säilynyt olennaisesti samana nykypäiviin asti. Asu soveltuu hyvin karaten harjoitteluun, koska sen materiaali ja saumat kestävät kovakouraistakin käsittelyä. Lisäksi puvun leikkausmalli antaa tilaa laajoille liikeradoille. Onko harjoittelu vaarallista?

Karaten harjoittelua ei voi pitää sen vaarallisempana kuin monia muitakaan tavallisia liikuntamuotoja, kuten esim. palloilulajit tai laskettelu. Lajin kamppailuluonteesta johtuen pienet mustelmat ja hiertymät ovat arkipäivää, mutta vakavampia loukkaantumisia tapahtuu erittäin harvoin. Tärkeitä tekijöitä loukkaantumisten välttämiseksi ovat huolellinen lihasten lämmittely harjoitusten alussa, venyttely, ohjaajan komentojen noudattaminen sekä harjoittelukumppaneiden huomioiminen.

Karatessa tietenkin harjoitellaan tekniikoita, jotka voimakkaasti perille suoritettuina tuottaisivat vahinkoa. Tästä syystä salilla noudatetaan tiukkaa salikuria, ja parin kanssa harjoiteltaessa tekniikat suoritetaan kontrolloidusti. Voimakkaita kontakteja varten käytetään isku- ja potkutyynyä tai rintapanssaria.

alkuun

Karaten tyylisuunnat

Karaten jakautuminen erilaisiin tyylisuuntiin (tai koulukuntiin) perustuu erilaisiin näkemyksiin siitä, miten karatea harjoitellaan tai mitä karaten osa-alueita harjoittelussa pitää painottaa. Tyylit ovat saaneet alkunsa jo 1800-luvulla Okinawalla, kun saaren eri alueilla (Shuri, Naha, Tomari) harjoiteltiin hieman eri tavoin. Näissä tyyleissä oli omat suuret opettajansa, joilla oli erilaisia ajatustapoja, menetelmiä ja muotoja saman päämäärän saavuttamiseksi.

Nykyisin tunnetut tyylisuunnat, joita on noin 100, syntyivät kuitenkin vasta lajin levitessä Japaniin, jossa budolajit ovat perinteisesti jakaantuneet useisiin tyylisuuntiin. Tunnetuimpia ovat shotokan, wado-ryu, shito-ryu sekä goju-ryu.

Tyylisuuntien väliset erot näkyvät käytännössä erityisesti harjoittelijoiden asennoissa ja käytetyissä harjoittelumenetelmissä. Lisäksi niissä suhtaudutaan eri tavoin itsepuolustukseen, kilpailuihin ja vyöarvoihin. Joissakin seuroissa yhteys tiettyyn tyylisuuntaan saattaa olla vain nimellinen, jos harjoittelu keskittyy esim. vain kilpakarateen. Eri tyylisuunnat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelijan fyysisille ja henkisille ominaisuuksille: osa tyyleistä korostaa voimaa ja agressiivisuutta, toiset taas ovat luonteeltaan pehmeämpiä. "Tyylisuuntaa tärkeämpää on löytää hyvä opettaja - hän johdattaa oppilaansa lopulta oikeaan suuntaan" [Jalamo, 1998].

alkuun

Suomenkielistä kirjallisuutta

1. Jalamo, Ilpo: Karate-jutsu. 1998. 3. uudistettu painos.
2. Klemola, Timo: Karate-do, Budon filosofiaa. Helsinki, Otava 1988.
3. Klemola, Timo: Zen-karate. Helsinki, Otava 1998.
4. Laaksonen, Tero: Kamppailijoita dojolta tatamille. 1992.
5. Musashi, Miyamoto: Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys. Helsinki, Otava 1983. Japaninkielinen alkuperäisteos vuodelta 1645.
6. Österman, Jarmo: Maailman kamppailutaidot. 1991.

Englanninkielistä kirjallisuutta

1. Funakoshi, Gichin: Karate-do Kyohan. Tokio, Kodansha 1974.
2. Funakoshi, Gichin: Karate-do, My Way of Life. Tokio, Kodansha 1975.
3. Funakoshi, Gichin: Karate-do Nyumon. Tokio, Kodansha 1988.
4. Mattson, G. E.: The Way of Karate. Tokio, Tuttle 1967.
5. McCarthy, Patrick: Bubishi, The Bible of Karate. Tokio, Tuttle 1995. Käännös Okinawalaisten karate-mestareiden pitkään salassa pitämästä kirjasta, joka käsittelee kiinalaisen kempon periaatteita.

   alkuun